Miten jostain ihmisestä voi tulla niin läheinen niin lyhyessä ajassa?
Miksi sitä huomaa liian myöhään, että on päästänyt jonkun niin lähelle itseään ja sitten tajuaa että yhteinen aika hupenee käsiemme välistä?
Väliimme tulee muutama sata kilometriä. Ihan liikaa.
Mä tiedän, että mä itken kun eron hetki tulee.
Mä luultavasti vain repeän liitoksistani ja vannotan soittelevani ja kirjoittavani ja pitäväni yhteyttä. Ja heti tietty pitää nähdä kun mahdollista.
Mutta miten siinä käy?
Jaksaako kummankin mielenkiinto pitää ystävyyttä yllä yhtä vahvana kuin nyt?
Pakko. Pakko on jaksaa, muuten en kestä enää. En halua aina menettää minulle tärkeäksi muodostuneita ihmisiä, en sitten millään.
Silti siinä vain aina käy niin.
Jään ihmisten keskelle, mutta en saa kenestäkään otetta.
Minua ehkä huomioidaan, mutta kukaan ei tule tosissaan kysymään, että mitä kuuluu.
Ja jos tuleekin, tyydyn vastaamaan vain jotain tyyliin 'joo todella hyvin', vaikka kaikki menisi päin persettä. Ei sitä ihan heti uskalla luoda luottamusta, muuten tulee petetyksi.
- unhappy
np. Kärkiryhmä - Elämä kantaa
'elämä antaa, elämä ottaa
se kantaa ja voi pudottaa
jos jotain haluut niin älä jää odottaan,
koska hetken voi kadottaa'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti