Jälleen tuoli mun alta potkaistaan

Tuijotan tyhjää valkoista tekstikenttää edessäni.
Kursori vilkkuu omaan tahtiinsa.

Mistä kirjoittaisin?
Tuntuu taas että olisi älyttömästi kirjoitettavaa. Ja kun alan kirjoittaa, en saa puettua mielessäni pyöriviä asioita sanoiksi.


Mä voisin kirjoittaa yksinäisyydestä.
Mä voisin myös kirjoittaa pettymyksestä.
Mä voisin kirjoittaa ystävästäni.
Kuolemasta.
Ilosta tai surusta.
Rakkaudesta.

Mutta jätän kirjoittamatta.

- unhappy

Anteeksi.

Mä olen niin pahoillani.

Anteeksi, äiti. Anteeksi että minusta tuli tällainen.
En täytä unelmalapsen kriteerejä, en käyttäydy, en tee mitä käsketään, ajattelen vain itseäni ja olen tällainen.
En muista kertoa kuinka paljon merkkaatkaan, en saa sitä sanottua.
Vahingoitan aina sanoillani tahtomattani.

Sinun olisi niin paljon helpompi jos minua ei olisi.
Olisit vain saanut jonkun kultakiharaisen enkelilapsen, joka ymmärtäisi puhua kauniisti ja osaisi käyttäytyä.

Mutta ei.
Sait minut ja en ymmärrä miksi.

Anteeksi.

- unhappy

Pääsiäinen

Hyvää pääsiäistä kaikille !

All you need is love

"All you need is love
All you need is love
All you need is love, love
Love is all you need"

Niimpä. Siltä tuntuu että nyt tarvitsisi rakkautta enemmän kuin koskaan.
Tuntuu, että vajoan taas sinne kuopan pohjalta, josta on mahdotonta päästä ylös. Siellä tulee taas ryvettyä jonkin aikaa, pilattua muutamat ihmissuhteet turhalla valittamisella ja itkettyä enemmän kuin tarpeeksi.
Ryömin siellä kuopan pohjalla, tunnen itseni huonommaksi kuin koskaan, peilistä katsoo haamulta näyttävät kasvot, ryhti on entistä lysymmässä, silmäpussit isommat kuin ikinä.
Yritä siinä sitten koulussa vääntää naamalle jonkin asteista tekohymyä, leikkiä että kaikki on hyvin ja hienoa.

"Jees, tosi kivaa että sulla ja sun poikaystävällä menee hyvin."
"Hienoa ku sait noin hyvän numeron tosta kokeesta."
"Kiva paita sulla tänään."

Inhottavaa toistella kavereille asioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Tai no, pitävät tavallaan. Tarkoitan tavallaan mitä sanon, mutta tavallaan olen taas kaikista sanomistani asioista aivan äärettömän kateellinen.
Minne paras ystäväni oikein katosi poikaystävän myötä?
Saan kyllä kuulla päivästä toiseen, että kyllä hän minusta välittää. Mutta minusta vain tuntuu, että hän ei tarkoita mitä sanoo.
Mutta ei se mitään. Minusta vain tuntuu, että hänen olisi paljon parempi ilman minua. Olen vain raskas takka hänen kaulassaan, jonka hän vahingossa otti mukaansa.
Helpompi vain olisi kun jättäisi minut jonnekin ojanpohjalle ja jatkaisi hymyillen matkaansa.
Kyllä minä sitten sieltä ryömisin perässä jos jaksaisin.
Niin olisi vain helpompi hänen kannaltaan.

Äiti kysyi miksei minulla ole poikaystävää.
No herranjumala, eikö sen päällepäin minusta jo näe? Kuka tällaista ottaisi.
Kuka tällaisen vammaisen oikeasti haluaisi? Ei kukaan.
Se sattuu, kun ajattelen kaikkia onnellisia pareja käpertyneinä toistensa vierelle. He kuiskailevat kauniita sanoja toisilleen ja vaihtavat söpön suudelman.
Huoh.

Ihmettelin tässä juuri tuolla teinihelvetissä, IRC-galleriassa, pyöriessäni että miksi pidän edes kuviani siellä. Miksi lisään sinne rumia kuvia aina vain, vaikka satunnaisella klikkaillessa löydän sieltä kymmeniä minua kauniimpia. Se ahdistaa.
Miksi näytän tältä?
Miksen ole saanut kaunista kroppaa, miksen täydellisiä kasvoja, nättejä hiuksia.
Miksi en osaa edes meikata, miksen omaa tyylitajua. Miksi minulle on osunut vielä sairauskin kaupan päälle. Ja itsetuntokin on nolla.
MIKSI OLEN TÄLLÄINEN? EIKÖ TÄMÄ OLE JO HIEMAN EPÄREILUA?

Elämä on epäreilua. On aina ollut ja tulee olemaan.
Ei sille kai mitään voi.

"Pienenä kuvittelin että maailmassa
kaikki rakastais mua
poistaisin sodat
en kuolisi koskaan
enkä ikinä itkisi sua
enkä tekis mitään väärin
juoksisin maailman ääriin
nyt mitä mä teen
mä nukahdan eteiseen"

- unhappy

Sunnuntaita.

Sunnuntai.
Ja aika juoksee vähän turhan nopeasti eteenpäin, kohta on ilta, sitten yö ja aamulla kouluun. Äh.
Voisin olla vaikka koko ensi viikon kipeä. Ei kauheasti huvita mennä sinne kouluun päiviäni kuluttamaan, väsyttää ihan älyttömästi.

Mutta pakko se kai on mennä.

Huoh.

- unhappy

Rikkinäinen sydän ja seitsemän paria samanlaisia sukkia.

Tänään on päivä, jolloin mun tekisi kamalasti mieli kirjoittaa.
Mun tekisi mieli kirjoittaa kirjeitä, mun tekisi mieli kirjoittaa tekstiviestejä, kirjoittaa gallerian päiväkirjaan, kirjoittaa tarinoita.
Ja sitten päädyin kirjoittamaan tänne.

Tänään on ollut kummallinen päivä kaikenkaikkiaan.
Aamulla oli havaittavissa angstia. On kyllä vieläkin, mutta ei niin pahasti.
En jäänyt ihme kyllä kotiin angsteissani nyhjöttämään vaan lähdin kaverille. Ja meillä oli yllättävän mukavaa, en uskonutkaan että meillä olisi edes vähän hupia, mutta oli kuitenkin. Siitä kiitokset parille nelijalkaiselle.
Hiljaisia hetkiä meillä tosin oli, niinkuin yleensä aina. Mutta silti yritettiin kaivaa jutun juurta edes jostain. Vaikka niistä nelijalkaisista.

Nyt olen taas sitten kotona angsteissani. Kuuntelen rakkauslauluja ja huomaan kuinka sydämeen sattuu. Rikki se on ja pysyy.

"Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin"

Niin. Miksi itkisin.
Mutta itken silti. Itken koska sattuu. Elämä sattuu. Elämä on kovaa ja liian raskasta.

Tekisi mieli ottaa koira mukaan ja lähteä ulos lenkille. Kamera voisi tarttua mukaan jos löytyisi jotain kuvaamisen arvoista.
Niin teen.

- unhappy

Just die, idiot.

Mä en vihaa shoppailussa mitään niin paljon kun niitä pukukoppien peilejä, joista näkee itsensä joka suunnasta. En oikeasti mitään muuta.
Silloin mä taas havainnollistan oman ulkonäköni. Huomaan miten vitun vammanen olenkaan.
Huomaan että hetkinen, en näytäkkään siltä miltä haluaisin kuvitella näyttäväni.

Mä haluaisin olla oikeasti kaunis.
Mä haluaisin olla tosi kaunis, jos sitten olisin vaikka onnellisempi. Jos pystyisin muuttamaan edes pari pikkuasiaa itsessäni, olisin todella tyytyväinen. Tai ehkä en ole koskaan tyytyväinen.
Ehkä olen aina tyytymätön, surullinen ja vttuuntunut kun katson peilistä itseäni.
Ehkä mut on tuomittu näyttämään juuri tältä.
Karua.

- unhappy

np. Apulanta - 005

Aprillipäivää.

Joo, aprillipäivää.
En pahemmin onneksi, vielä ainakaan, ole päätynyt minkäänlaisten pilojen kohteeksi. Itse väsäilin kotona muutaman porukoiden iloksi, mutta eipä siitäkään syntynyt kuin valitusta. Ja yksi niistä ei ole vielä edes toteutunut. Musta vähän tuntuu että kun äiti lankeaa siihen, saan kärsiä jostain rangaistuksista seuraavat kolme viikkoa. No, harmi.

On se elämä karua.

- unhappy