Huomionhakuinen ääliö.

Niin. Juuri se, huomionhakuinen ääliö.
Angstaa nyt vähän, niin muut huomaa kuinka sun on paha olla.
Vihjaa vähän että joku huomais sun turhautuneisuuden.
Itke kuinka maailma on paska, ja toivo että sun vierellä olis joku joka rakastas.
Liiottele tunteitas että joku ees vähän huomiois sua.

Mutta ei ne silti huomioi vaikka sä mitä tekisit.

Sä leikittelet sairailla ajatuksilla, mitä tekisit et ne oikeasti huomais että sun on äärettömän paha olla.
Mitä jos sä tekisit itsellesi jotain, että susta huomais ulkoisesti että sun on paha olla?

Sä olet miettinyt miltä tuntuisi olla syömishäiriöinen. Sä leikittelet ajatuksella, kuinka kaunis olisit jos olisit laiha. Sellaiset kauniit ja ihan langanlaihat jalat. Ei pömpöttävää vatsaa, kapeat kasvot. Ohuet kädet.
Se saattaisi olla kaunista. Ja samalla susta saatettas huomata kuinka paha olo sun on.

Haloo maailma, mun on paha olla.
Tännekin tää huomionhakuinen ääliö tuli angstaamaan nyt sitten.

- unhappy

Tylsä, tylsempi lauantai.

Tänään oli taas sellainen päivä kun haluaisi olla ihan ypöyksin, sulkeutua huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan hyvää kirjaa.
Mutta eihän se tietenkään ole tänään ollut mahdollista, oman perheen lisäksi meillä pyöri vielä siskon kaverikin ja väkisinhän täällä meinasi nuppi hajota.
Piti vielä väsäillä jotain kouluhommiakin ensi viikolle, kirjoittaa tutkielmaa ym, eikä oikein kauheasti innostanut. Päänsärky tekee tuloaan, kun on tullut liikaa koneen edessä oleiltua.
Ja tässä sitä vieläkin vaan olen.

Huomenna pitäisi jaksaa vielä vääntää tuota tutkielmaa, muut perheenjäsenet sanoivat lähtevänsä mökille. Hyvä, hienoa, upeaa. Vihdoinkin yksin. Vihdoinkin omaa aikaa, voi rauhassa hipsiä ympäri taloa rennoissa vaatteissa, kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kuumaa kaakaota. Ehkä huomenna olisi parempi päivä tuon tutkielman suhteen, saisi tehtyä sitä eteenpäin ja opettaja olisi tyytyväinen. Ehkä sitä saisi itselleenkin mielenrauhan, kun saisi tutkielman melkein loppusuoralle, ensiviikolla voisi sitten tehdä sen loppuun asti.
Sitten onkin vielä edessä lisää kevätstressiä kaikenmaailman kokeiden kanssa.

Tulisi jo kesä. Tulisi loma, pehmeä nurmikko, aurinko, polttava asfaltti. Festarit, ystävät, uimaranta ja kaikki kesän tuoksut.
Niitä mä odotan. Niiden varassa mä jaksan jatkaa.

- unhappy

np. Apulanta - Ilona?

Perjantai 13

Perjantai 13 ja päätin vihdoin ja viimein perustaa sen blogin, jota olen jonkin aikaa kaavaillut.
Pohdiskellut, onko mulla oikeasti sanottavaa. Ehkä mulla sit on, ehkä mulla on paljonkin sanottavaa, kun tuntuu että haudon kaikkea vaan sisälläni.
Musta sanotaan, että oon hiljanen ja ujo. Ja niinhän mä olenkin. Siitä on koitunu mulle ihan uskomattomasti ongelmia, kun oon näin hiljanen, en uskalla mennä puhumaan ihmisille. Mulla ei edes välttämättä ole kaikkien mun hyvienkin ystävien kanssa mitään puhuttavaa kahdenkesken. Ja se on todella turhauttavaa. Se on erittäin turhauttavaa, kun ei uskalla aukaista suutaan pelkästään siksi, että pelkää nolaavansa itsensä. Vaikka sitten nolaisikin itsensä parhaan ystävänsä edessä, joka ei välitä vaikka puhuisit vähän pöhköjä ja nauraisit typerille jutuille.

Sellainen mä vaan olen ja olen aina ollutkin.
Se porukan hiljaisin tyttö, se jolla ei oikeastaan ole omia mielipiteitä. Se, joka vain myöntyy melkeimpä kaikkeen, jaksaa hymyillä aina ja jota on kuvailtu aurinkoiseksi.

Aurinkoinen.
Siitä mä olen niin kaukana kuin olla ja voi. Suurin osa mun kavereista tai jopa ystävistä ei tiedä millainen mä oikeasti olen, kuinka hankalaa mun elämä välillä osaa olla ja kuinka vittuuntunut olen koko elämääni. Vain eräs ystävä tietää suurinpiirteen millainen olen oikeasti, mutta ei hänkään ihan täysin.
Tämä ystävähän minut yritti jollekkin saamarin ammattiauttajallekkin ohjata, heti kun kerroin hänelle vähänkään sellaiseen viittaavaa että en jaksaisi jatkaa elämää. "Mee hei puhuu sille ni elämä helpottuu". No ei takuulla helpotu, ajattelin ja jätin kaverin varaaman ajan käyttämättä. Tästähän syntyi sitten valtaisa riita, joka nyt on tosin jo haudattu. Ystävä tajusi että mä en ole todellakaan puhuvaa tyyppiä, en oo koskaan ollutkaan. Mua pelottaa pelkkä ajatuskin, että löytäisin itseni purkamassa tuntojani jollekki psykologille. hrr.
Mä olen aina purkanut tunteeni kirjottamalla. Kirjeisiin ja tarinoihin. Ne on ollut mun pakotiet ahdistavista tilanteista.

Niin.
Että sellainen mä olen. Hiljainen ja sulkeutunut.
Ehkä jotkut löytäisi tiensä tänne blogiini ja löytäisin kohtalotovereita, joilla ei elämä aina mene ihan nappiin.
Ehkä jaksaisin alkaa kirjoittamaan tuntojani tänne aktiivisesti, ehkä se helpottaisi elämääni.
Mutta vain ehkä.

- unhappy

np. Apulanta - PVC-unelmia
on muuten loistava biisi.