Ahdistaa

Sadepäivä.

Älä mee

'elämä ois saatanan kaunista
istuisin sun vieressä kuistilla
aurinko ois kasvojas pitkin
jos kaipuusta itkin
en itkisi uudestaan'

Aika käy vähiin.
Kello tikittää, päivät juoksevat ottaen toisiaan kiinni.

Pelkään. Pelkään niin saatanasti miten tässä käy. Kenen kanssa nyt vietän aikaa?

np. Zen Café - Älä mee

- unhappy

Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?

Miten jostain ihmisestä voi tulla niin läheinen niin lyhyessä ajassa?
Miksi sitä huomaa liian myöhään, että on päästänyt jonkun niin lähelle itseään ja sitten tajuaa että yhteinen aika hupenee käsiemme välistä?

Väliimme tulee muutama sata kilometriä. Ihan liikaa.

Mä tiedän, että mä itken kun eron hetki tulee.
Mä luultavasti vain repeän liitoksistani ja vannotan soittelevani ja kirjoittavani ja pitäväni yhteyttä. Ja heti tietty pitää nähdä kun mahdollista.

Mutta miten siinä käy?
Jaksaako kummankin mielenkiinto pitää ystävyyttä yllä yhtä vahvana kuin nyt?
Pakko. Pakko on jaksaa, muuten en kestä enää. En halua aina menettää minulle tärkeäksi muodostuneita ihmisiä, en sitten millään.

Silti siinä vain aina käy niin.

Jään ihmisten keskelle, mutta en saa kenestäkään otetta.
Minua ehkä huomioidaan, mutta kukaan ei tule tosissaan kysymään, että mitä kuuluu.
Ja jos tuleekin, tyydyn vastaamaan vain jotain tyyliin 'joo todella hyvin', vaikka kaikki menisi päin persettä. Ei sitä ihan heti uskalla luoda luottamusta, muuten tulee petetyksi.

- unhappy

np. Kärkiryhmä - Elämä kantaa

'elämä antaa, elämä ottaa
se kantaa ja voi pudottaa
jos jotain haluut niin älä jää odottaan,
koska hetken voi kadottaa'

Kesä, eikä mitään tekemistä

kesäloma.
vihdoin se saapui.

näin eilen osan luokkalaisistani ja kavereistani ehkä viimeistä kertaa ikinä. itkin. itkin vaikka olin luvannut itselleni että en itke.

mutta nyt on kesä. saan viettää aikaa kavereideni kanssa, vietän oikein unohtumattoman kesän, ja eilisestä se jo alkoi. eilinen tulee pysymään mielessäni ehkä ikuisesti, tapahtui sen verran kaikkea ihanaa ja kamalaa.

nyt minulla on vihdoin aikaa.
mutta osaanko käyttää sen ajan viisaasti?
tuleeko syksy aivan huomaamatta nurkan takaa?

no, yritän edes nauttia.

ihanaa kesää kaikille ♥

- unhappy

Katkeruutta

Miksi kaikilla muilla on joku, paitsi minulla?

Olen menettämässä minulle tärkeimmän ihmisen eräälle toiselle ja se sattuu. Hän vain katoaa pikkuhiljaa elämästäni vaikka väittää ettei haluaisi niin. Jaksaa jauhaa välittämistään mutta olen jo aikoja sitten lakannut uskomasta.

Tiedän että tässä käy loppujen lopuksi niin, että se olen minä joka jään yksin.
Kaikki ihmiset katoavat elämästäni pikkuhiljaa ja olen kykenemätön vastustamaan sitä.

Ehkä pidän osan kanssa yhteyttä, ehkä en.
Ehkä olemme jonkin aikaa yhteyksissä, kunnes se pikkuhiljaa vähenee ja lopulta kuolee pois.
Ystävyyssuhteet katoavat ja en kykene muodostamaan uusia.
Ja lopulta pahin pelkoni toteutuu. Jään yksin.

- unhappy

summer

Lämmintä, aurinko paistaa.
Istun torin reunalla aurinkolasit päässä, silmät kiinni. Aurinko lämmittää poskiani ja pyöräteline allani tuntuu kylmältä.
Hymyilen.
Kesä on tullut, vihdoinkin.

Ostan jäätelön kioskilta ja hymyilen myyjälle. Hän hymyilee takaisin. Tyttö on samassa koulussa kanssani, vuoden nuorempi kuin minä. Minua hymyilyttää kun hän yrittää vääntää minulle mahdollisimman pyöreää palloa.
Lopulta saan jäätelöni, maksan ja poistun paikalta. Ympärillä häärii pikkulapsia kaasupallot käsissään, minunkin tekisi mieli ostaa yksi ja juoksennella se kädessä pitkin kaupunkia ja päästää se sitten taivaan tuuliin.

Haluaisin olla vielä lapsi.
Mutta toisaalta haluaisin olla myös aikuinen.
Mutta ehkä on parempi olla vielä nuori ja nauttia elämän tuomista hetkistä.

-(un)happy

Jälleen tuoli mun alta potkaistaan

Tuijotan tyhjää valkoista tekstikenttää edessäni.
Kursori vilkkuu omaan tahtiinsa.

Mistä kirjoittaisin?
Tuntuu taas että olisi älyttömästi kirjoitettavaa. Ja kun alan kirjoittaa, en saa puettua mielessäni pyöriviä asioita sanoiksi.


Mä voisin kirjoittaa yksinäisyydestä.
Mä voisin myös kirjoittaa pettymyksestä.
Mä voisin kirjoittaa ystävästäni.
Kuolemasta.
Ilosta tai surusta.
Rakkaudesta.

Mutta jätän kirjoittamatta.

- unhappy

Anteeksi.

Mä olen niin pahoillani.

Anteeksi, äiti. Anteeksi että minusta tuli tällainen.
En täytä unelmalapsen kriteerejä, en käyttäydy, en tee mitä käsketään, ajattelen vain itseäni ja olen tällainen.
En muista kertoa kuinka paljon merkkaatkaan, en saa sitä sanottua.
Vahingoitan aina sanoillani tahtomattani.

Sinun olisi niin paljon helpompi jos minua ei olisi.
Olisit vain saanut jonkun kultakiharaisen enkelilapsen, joka ymmärtäisi puhua kauniisti ja osaisi käyttäytyä.

Mutta ei.
Sait minut ja en ymmärrä miksi.

Anteeksi.

- unhappy

Pääsiäinen

Hyvää pääsiäistä kaikille !

All you need is love

"All you need is love
All you need is love
All you need is love, love
Love is all you need"

Niimpä. Siltä tuntuu että nyt tarvitsisi rakkautta enemmän kuin koskaan.
Tuntuu, että vajoan taas sinne kuopan pohjalta, josta on mahdotonta päästä ylös. Siellä tulee taas ryvettyä jonkin aikaa, pilattua muutamat ihmissuhteet turhalla valittamisella ja itkettyä enemmän kuin tarpeeksi.
Ryömin siellä kuopan pohjalla, tunnen itseni huonommaksi kuin koskaan, peilistä katsoo haamulta näyttävät kasvot, ryhti on entistä lysymmässä, silmäpussit isommat kuin ikinä.
Yritä siinä sitten koulussa vääntää naamalle jonkin asteista tekohymyä, leikkiä että kaikki on hyvin ja hienoa.

"Jees, tosi kivaa että sulla ja sun poikaystävällä menee hyvin."
"Hienoa ku sait noin hyvän numeron tosta kokeesta."
"Kiva paita sulla tänään."

Inhottavaa toistella kavereille asioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Tai no, pitävät tavallaan. Tarkoitan tavallaan mitä sanon, mutta tavallaan olen taas kaikista sanomistani asioista aivan äärettömän kateellinen.
Minne paras ystäväni oikein katosi poikaystävän myötä?
Saan kyllä kuulla päivästä toiseen, että kyllä hän minusta välittää. Mutta minusta vain tuntuu, että hän ei tarkoita mitä sanoo.
Mutta ei se mitään. Minusta vain tuntuu, että hänen olisi paljon parempi ilman minua. Olen vain raskas takka hänen kaulassaan, jonka hän vahingossa otti mukaansa.
Helpompi vain olisi kun jättäisi minut jonnekin ojanpohjalle ja jatkaisi hymyillen matkaansa.
Kyllä minä sitten sieltä ryömisin perässä jos jaksaisin.
Niin olisi vain helpompi hänen kannaltaan.

Äiti kysyi miksei minulla ole poikaystävää.
No herranjumala, eikö sen päällepäin minusta jo näe? Kuka tällaista ottaisi.
Kuka tällaisen vammaisen oikeasti haluaisi? Ei kukaan.
Se sattuu, kun ajattelen kaikkia onnellisia pareja käpertyneinä toistensa vierelle. He kuiskailevat kauniita sanoja toisilleen ja vaihtavat söpön suudelman.
Huoh.

Ihmettelin tässä juuri tuolla teinihelvetissä, IRC-galleriassa, pyöriessäni että miksi pidän edes kuviani siellä. Miksi lisään sinne rumia kuvia aina vain, vaikka satunnaisella klikkaillessa löydän sieltä kymmeniä minua kauniimpia. Se ahdistaa.
Miksi näytän tältä?
Miksen ole saanut kaunista kroppaa, miksen täydellisiä kasvoja, nättejä hiuksia.
Miksi en osaa edes meikata, miksen omaa tyylitajua. Miksi minulle on osunut vielä sairauskin kaupan päälle. Ja itsetuntokin on nolla.
MIKSI OLEN TÄLLÄINEN? EIKÖ TÄMÄ OLE JO HIEMAN EPÄREILUA?

Elämä on epäreilua. On aina ollut ja tulee olemaan.
Ei sille kai mitään voi.

"Pienenä kuvittelin että maailmassa
kaikki rakastais mua
poistaisin sodat
en kuolisi koskaan
enkä ikinä itkisi sua
enkä tekis mitään väärin
juoksisin maailman ääriin
nyt mitä mä teen
mä nukahdan eteiseen"

- unhappy

Sunnuntaita.

Sunnuntai.
Ja aika juoksee vähän turhan nopeasti eteenpäin, kohta on ilta, sitten yö ja aamulla kouluun. Äh.
Voisin olla vaikka koko ensi viikon kipeä. Ei kauheasti huvita mennä sinne kouluun päiviäni kuluttamaan, väsyttää ihan älyttömästi.

Mutta pakko se kai on mennä.

Huoh.

- unhappy

Rikkinäinen sydän ja seitsemän paria samanlaisia sukkia.

Tänään on päivä, jolloin mun tekisi kamalasti mieli kirjoittaa.
Mun tekisi mieli kirjoittaa kirjeitä, mun tekisi mieli kirjoittaa tekstiviestejä, kirjoittaa gallerian päiväkirjaan, kirjoittaa tarinoita.
Ja sitten päädyin kirjoittamaan tänne.

Tänään on ollut kummallinen päivä kaikenkaikkiaan.
Aamulla oli havaittavissa angstia. On kyllä vieläkin, mutta ei niin pahasti.
En jäänyt ihme kyllä kotiin angsteissani nyhjöttämään vaan lähdin kaverille. Ja meillä oli yllättävän mukavaa, en uskonutkaan että meillä olisi edes vähän hupia, mutta oli kuitenkin. Siitä kiitokset parille nelijalkaiselle.
Hiljaisia hetkiä meillä tosin oli, niinkuin yleensä aina. Mutta silti yritettiin kaivaa jutun juurta edes jostain. Vaikka niistä nelijalkaisista.

Nyt olen taas sitten kotona angsteissani. Kuuntelen rakkauslauluja ja huomaan kuinka sydämeen sattuu. Rikki se on ja pysyy.

"Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin"

Niin. Miksi itkisin.
Mutta itken silti. Itken koska sattuu. Elämä sattuu. Elämä on kovaa ja liian raskasta.

Tekisi mieli ottaa koira mukaan ja lähteä ulos lenkille. Kamera voisi tarttua mukaan jos löytyisi jotain kuvaamisen arvoista.
Niin teen.

- unhappy

Just die, idiot.

Mä en vihaa shoppailussa mitään niin paljon kun niitä pukukoppien peilejä, joista näkee itsensä joka suunnasta. En oikeasti mitään muuta.
Silloin mä taas havainnollistan oman ulkonäköni. Huomaan miten vitun vammanen olenkaan.
Huomaan että hetkinen, en näytäkkään siltä miltä haluaisin kuvitella näyttäväni.

Mä haluaisin olla oikeasti kaunis.
Mä haluaisin olla tosi kaunis, jos sitten olisin vaikka onnellisempi. Jos pystyisin muuttamaan edes pari pikkuasiaa itsessäni, olisin todella tyytyväinen. Tai ehkä en ole koskaan tyytyväinen.
Ehkä olen aina tyytymätön, surullinen ja vttuuntunut kun katson peilistä itseäni.
Ehkä mut on tuomittu näyttämään juuri tältä.
Karua.

- unhappy

np. Apulanta - 005

Aprillipäivää.

Joo, aprillipäivää.
En pahemmin onneksi, vielä ainakaan, ole päätynyt minkäänlaisten pilojen kohteeksi. Itse väsäilin kotona muutaman porukoiden iloksi, mutta eipä siitäkään syntynyt kuin valitusta. Ja yksi niistä ei ole vielä edes toteutunut. Musta vähän tuntuu että kun äiti lankeaa siihen, saan kärsiä jostain rangaistuksista seuraavat kolme viikkoa. No, harmi.

On se elämä karua.

- unhappy

Huomionhakuinen ääliö.

Niin. Juuri se, huomionhakuinen ääliö.
Angstaa nyt vähän, niin muut huomaa kuinka sun on paha olla.
Vihjaa vähän että joku huomais sun turhautuneisuuden.
Itke kuinka maailma on paska, ja toivo että sun vierellä olis joku joka rakastas.
Liiottele tunteitas että joku ees vähän huomiois sua.

Mutta ei ne silti huomioi vaikka sä mitä tekisit.

Sä leikittelet sairailla ajatuksilla, mitä tekisit et ne oikeasti huomais että sun on äärettömän paha olla.
Mitä jos sä tekisit itsellesi jotain, että susta huomais ulkoisesti että sun on paha olla?

Sä olet miettinyt miltä tuntuisi olla syömishäiriöinen. Sä leikittelet ajatuksella, kuinka kaunis olisit jos olisit laiha. Sellaiset kauniit ja ihan langanlaihat jalat. Ei pömpöttävää vatsaa, kapeat kasvot. Ohuet kädet.
Se saattaisi olla kaunista. Ja samalla susta saatettas huomata kuinka paha olo sun on.

Haloo maailma, mun on paha olla.
Tännekin tää huomionhakuinen ääliö tuli angstaamaan nyt sitten.

- unhappy

Tylsä, tylsempi lauantai.

Tänään oli taas sellainen päivä kun haluaisi olla ihan ypöyksin, sulkeutua huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan hyvää kirjaa.
Mutta eihän se tietenkään ole tänään ollut mahdollista, oman perheen lisäksi meillä pyöri vielä siskon kaverikin ja väkisinhän täällä meinasi nuppi hajota.
Piti vielä väsäillä jotain kouluhommiakin ensi viikolle, kirjoittaa tutkielmaa ym, eikä oikein kauheasti innostanut. Päänsärky tekee tuloaan, kun on tullut liikaa koneen edessä oleiltua.
Ja tässä sitä vieläkin vaan olen.

Huomenna pitäisi jaksaa vielä vääntää tuota tutkielmaa, muut perheenjäsenet sanoivat lähtevänsä mökille. Hyvä, hienoa, upeaa. Vihdoinkin yksin. Vihdoinkin omaa aikaa, voi rauhassa hipsiä ympäri taloa rennoissa vaatteissa, kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kuumaa kaakaota. Ehkä huomenna olisi parempi päivä tuon tutkielman suhteen, saisi tehtyä sitä eteenpäin ja opettaja olisi tyytyväinen. Ehkä sitä saisi itselleenkin mielenrauhan, kun saisi tutkielman melkein loppusuoralle, ensiviikolla voisi sitten tehdä sen loppuun asti.
Sitten onkin vielä edessä lisää kevätstressiä kaikenmaailman kokeiden kanssa.

Tulisi jo kesä. Tulisi loma, pehmeä nurmikko, aurinko, polttava asfaltti. Festarit, ystävät, uimaranta ja kaikki kesän tuoksut.
Niitä mä odotan. Niiden varassa mä jaksan jatkaa.

- unhappy

np. Apulanta - Ilona?

Perjantai 13

Perjantai 13 ja päätin vihdoin ja viimein perustaa sen blogin, jota olen jonkin aikaa kaavaillut.
Pohdiskellut, onko mulla oikeasti sanottavaa. Ehkä mulla sit on, ehkä mulla on paljonkin sanottavaa, kun tuntuu että haudon kaikkea vaan sisälläni.
Musta sanotaan, että oon hiljanen ja ujo. Ja niinhän mä olenkin. Siitä on koitunu mulle ihan uskomattomasti ongelmia, kun oon näin hiljanen, en uskalla mennä puhumaan ihmisille. Mulla ei edes välttämättä ole kaikkien mun hyvienkin ystävien kanssa mitään puhuttavaa kahdenkesken. Ja se on todella turhauttavaa. Se on erittäin turhauttavaa, kun ei uskalla aukaista suutaan pelkästään siksi, että pelkää nolaavansa itsensä. Vaikka sitten nolaisikin itsensä parhaan ystävänsä edessä, joka ei välitä vaikka puhuisit vähän pöhköjä ja nauraisit typerille jutuille.

Sellainen mä vaan olen ja olen aina ollutkin.
Se porukan hiljaisin tyttö, se jolla ei oikeastaan ole omia mielipiteitä. Se, joka vain myöntyy melkeimpä kaikkeen, jaksaa hymyillä aina ja jota on kuvailtu aurinkoiseksi.

Aurinkoinen.
Siitä mä olen niin kaukana kuin olla ja voi. Suurin osa mun kavereista tai jopa ystävistä ei tiedä millainen mä oikeasti olen, kuinka hankalaa mun elämä välillä osaa olla ja kuinka vittuuntunut olen koko elämääni. Vain eräs ystävä tietää suurinpiirteen millainen olen oikeasti, mutta ei hänkään ihan täysin.
Tämä ystävähän minut yritti jollekkin saamarin ammattiauttajallekkin ohjata, heti kun kerroin hänelle vähänkään sellaiseen viittaavaa että en jaksaisi jatkaa elämää. "Mee hei puhuu sille ni elämä helpottuu". No ei takuulla helpotu, ajattelin ja jätin kaverin varaaman ajan käyttämättä. Tästähän syntyi sitten valtaisa riita, joka nyt on tosin jo haudattu. Ystävä tajusi että mä en ole todellakaan puhuvaa tyyppiä, en oo koskaan ollutkaan. Mua pelottaa pelkkä ajatuskin, että löytäisin itseni purkamassa tuntojani jollekki psykologille. hrr.
Mä olen aina purkanut tunteeni kirjottamalla. Kirjeisiin ja tarinoihin. Ne on ollut mun pakotiet ahdistavista tilanteista.

Niin.
Että sellainen mä olen. Hiljainen ja sulkeutunut.
Ehkä jotkut löytäisi tiensä tänne blogiini ja löytäisin kohtalotovereita, joilla ei elämä aina mene ihan nappiin.
Ehkä jaksaisin alkaa kirjoittamaan tuntojani tänne aktiivisesti, ehkä se helpottaisi elämääni.
Mutta vain ehkä.

- unhappy

np. Apulanta - PVC-unelmia
on muuten loistava biisi.